Yksi sunnuntai pelasin lautapelejä kahden kaverini kanssa. Mitään tiettyä peliä ei ollut tuolle pelikerralle mietitty, joten pläräilimme porukalla pelihyllyäni. Kaverini osoitti yhtä värikästä laatikkoa ja kysyi, mikä tuo on. Vastasin, että se on Azul ja siinä pitää rakentaa ja järjestellä värikkäitä tiiliä pelilaudalle. Koitin keksiä tehokkaampaa myyntipuhetta, mutta en onnistunut. Naureskelin omalle kuivalle peliselitykselle ja koitin hehkuttaa, että se on pirun hauska ja tyydyttävä. Kaveri ei ostanut myyntipuhettani ja me pelasimme Clankia. Nyt koitan perustella paremmin, miksi Azul on pirun hauska ja tyydyttävä peli.
Azul on niin kutsuttu ”abstrakti” -peli. Pelissä on siis melko vähän tuurielementtejä eikä siinä juurikaan ole teemaa. Itselle abstraktit pelit herättävät jonkin verran negatiivisia konnotaatioita. Olen pitänyt abstrakteja pelejä ensinnäkin tylsinä matemaattisina pähkinöinä, joissa voittaja on se, kenellä on yo-todistuksessa laudaturin matematiikka. Abstraktien pelien kansitaiteet ovat mielestäni myös varsin luotaantyöntäviä ankeine vektorigrafiikoineen ja niiden komponentit vaikuttavat hajuttomilta ja mauttomilta. Tuuriakaan en ole ikinä pitänyt huonona juttuna peleissä. Tuuri toimii niin tasapainottavana tekijänä kuin jännitteen luojana. Kaikista ennakkoasenteistani huolimatta Azul herätti mielenkiintoni ensinnäkin positiivisten arvioiden ja värikkyytensä ansiosta. Ja pitäähän sitä tutustua lautapeligenreen, jota luuli inhoavansa (niitä kuitenkaan ikinä pelaamatta).
Vahvan temaattiset pelit ovat aina kiinnostaneet minua eniten. Teeman ansiosta pelistä innostuu ja siihen on ihana hypätä mukaan. Star Wars Imperial Assaultissa pääsee roolipelaamaan imperiumia tai kapinallisia, WAU! Clankissa seikkaillaan luolassa, JES! Captain Sonarissa kuumotutaan sukellusveneessä, KLIFFAA! Azulissa taas asetelleen laattoja, jippii? Teemalla saa pelin myytyä niin kaupassa kuin pelaajille pelipöydässä. Azul ei kuitenkaan tarvitse teemaa menekinedistykseen, onhan se saanut jotain palkintojakin. Ja kun sen levittää pöydälle, haluavat kaikki tietää, miten sitä pelataan. Sen komponentit ja tavattoman kauniit laudat hoitavat myynnin. Katso vaikka kuva alla ja vaikutu!
Upeat komponentit kerjäävät koskettelua
Eikö teekin mieli päästä hipeltämään värikkäitä laattoja ja asettelemaan niitä riveihin? Niinpä. Azulissa pelaajat pyrkivät saamaan omalle pelilaudalleen erivärisiä laattoja siten, että niistä tulee mahdollisimman paljon pisteitä. Pelaajat ottavat vuorotellen laattoja pelipöydän keskellä olevista laattatehtaista. Yhdestä tehtaasta pitää ottaa kaikki saman väriset laatat. Ylimääräiset laatat menevät tehtaiden keskelle ”kadulle”. Kun pelaaja ottaa laattoja, hän asettaa ne ensin pelilautansa vasemmalla puolella olevaan sarakkeeseen. Sarakkeet ovat eri kokoisia ja niihin mahtuu laattoja sen verran, kuinka paljon niissä on ruutuja. Samaan sarakkeeseen voi laittaa vain yhden värisiä laattoja. Kun kaikki laatat pöydän keskeltä on otettu, siirrytään pisteytysvaiheeseen. Nyt vasemmalla olevat laatat siirretään oikealla olevaan ruudukkoon. Jos vasemman sarakkeen rivi on täynnä, siirtää pelaaja reunimmaisen laatan saman väriseen ruutuun oikeassa ruudukossa ja poistaa ylimääräiset laatat hetkeksi pelistä. Jos vasemman ruudukon jokin rivi jää tyhjäksi, voi pelaaja täydentää sitä riviä seuraavalla vuorolla.
Laatoista saa pisteitä sen mukaan, ovatko ne rakennettu muiden laattojen viereen. Pelaajien siis kannattaa pyrkiä keräämään laattoja yhtenäisiksi ryppäiksi, jolloin pisteitä kertyy enemmän. Pisteytys on paikoin hieman monimutkaista selittää, joten katso alla olevasta kuvasta pisteytysesimerkki!
Pelaaja on tällä kierroksella saanut neljä täyttä riviä laattoja vasempaan sarakkeeseen, joten hän siirtää niistä reunimmaisen ylhtäältä alkaen oikealle pisteytyspuolelle. Hän saa mustasta ensin yhden pisteen, koska sitä ei ympäröi muut tiilet. Samoin keltaisesta tulee yksi piste. Kun sininen laatta loksahtaa paikalleen, saakin pelaaja kaksi pistettä, koska se on nyt aiemmin laitetun keltaisen vieressä. Vaaleansininen kuvioitu tiili taas antaa yhteensä viisi pistettä. Kolme pystyriviltä ja kaksi vaakariviltä, jossa on aiemmalla kierroksella pisteytetty sininen tiili. Pelaajan alinta mustaa riviä ei pisteytetä vielä, koska se on vajaa. Peli loppuu, kun joku pelaaja saa yhden vaakarivin täyteen, jolloin pisteytetään laudan oikeassa kulmassa olevat erikoispisteet. Lisäpisteitä saa, jos rivit tai pystyrivit ovat täynnä ja jos pelaajalla on viisi samanväristä tiiltä laudallaan. Pisteistä pidetään kirjaa laudan yläosan sarakkeessa
Azulin ensimmäinen kierros on aika rauhallista kokeilemista. Kun pelaajien molemmat ruudukot ovat tyhjiä, voivat he napsia laattoja sieltä sun täältä. Ensimmäinen vuoro toimiikin tavallaan hyvänä tutoriaalivuorona, jolloin pelin mekaniikkoihin pääsee tutustumaan rauhassa. Vasta toisella vuorolla peli lähtee kunnolla käyntiin. Vuoron aloittaa se pelaaja, joka otti edellisellä vuorolla ensimmäisenä laattoja ”kadulta”. Kun laattoja ottaa kadulta ensimmäistä kertaa, joutuu myös ottamaan ensimmäisen pelaajan merkin. Ensimmäinen pelaaja pääsee tonkimaan isosta kangaspussista uudet laatat tehtaille ja valitsee tehtaan, josta ottaa itse laattoja. Nyt laattojenasettelu ei olekaan niin mutkatonta. Laattoja nimittäin asetellaan oikealle pisteytyspuoliskolle Sudokun tapaan – sama väri saa esiintyä pysty- ja vaakarivillä vain kerran. Kierros kierrokselta laattojen valinta vaikeutuu. Ruudukot tukkoutuvat ja pelaaja joutuu tekemään ei-niin-tehokkaita valintoja laattojensa kanssa.
Pelaajat napsivat tiiliä pelialueen keskellä olevista pyöreistä tehtaista. Pelaaja on ensimmäisellä vuorollaan napannut kaksi keltaista tiiltä nyt tyhjillään olevasta tehtaasta. Tiilet, joita hän ei ota, menevät keskelle ”kadulle”, josta saa myös noukittua ensimmäisen pelaajan merkin
Azulissa oman pelilaudan seuraamisen lisäksi on erittäin tärkeää seurata muiden pelaajien lautoja. Azulissa europeleille tyypillinen passiivisaggressiivinen blokkaaminen ja kiusaaminen kukoistaa. Saatat silmäillen huomata, että vierustoveri kaipaisi kipeästi pöydän keskellä olevaa kolmen mustan laatan settiä. Niitä ei kannata sille pelaajalle antaa. Ota ne itse, vaikka et saakaan niitä aivan heti pisteytettyä. Tuon toisen pelaajan koko vuoro saattoi olla noiden kolmen mustan varassa ja nyt hän joutuu ottamaan vaaleansinisiä laattoja, joita hän ei saa asetettua mihinkään! Jos pelaajan kaikki sarakkeet ovat varattuja, joutuu hän ottamaan miinuspisteitä. Azulin loppupuolella pelaajien pistemäärät saattavatkin heilahdella rajusti. Koko peliä johtanut pelaaja saattaa tipahtaa hännille, kun hän on laittanut jonkun vuoron täysin yhden väristen laattojen varaan.
Tämän tekstin alussa sanoin Azulin olevan tyydyttävä. Outo kehu pelille, mutta se kuvaa Azulia mainiosti. Tiedätteko niitä ”Most satisfying video” YouTube-pätkiä? Videoita, joissa kuvataan lasinpuhaltamista, marmorikuulien eteeristä vyörymistä, kakun täydellistä leikkaamista, robottien mutkatonta työntekoa ja niin edelleen. Azul on nämä videot lautapelimuodossa. On tyydyttävää, kun saat kadulta napattua tasan viisi mustaa tiiltä omalle laudallesi. On tyydyttävää, kun joudut viimeisenä pelaajana ottamaan tiiliä, ja se punainen tiili, joka jää jäljelle kerrankin sopii laudallesi. Ja kun nuo ottamasi punaiset ja mustat tiilet loksahtavatkin täydellisesti pisteytyslaudalle ja saat huikean etumatkan muihin pelaajiin. Tällaisia mikro-onnistumisia Azul on täynnä. Ah, niin tyydyttävää.
Azulissa tiivistyy jonkinlainen lautapelien ideaali. Siinä on kaikkea, mikä tekee lautapeleistä niin kiinnostavia. Mahtavan muhkeat ja herkullisen näköiset värikkäät tiilet, joita pääsee näpertämään, kutkuttavia aivopähkinöitä joka ikisellä vuorolla, epäsuora ”taistelu” ja niin edelleen. Ja vaikka tiilien nappaaminen toisen nenän edestä on välillä vähän kurjaa, on Azul lopulta suhteellisen rauhallinen peli, jonka parissa voi jutustella ja seurustella peliseuran kanssa. Siinä ei ole miljoonia sääntöjä, joita sisäistää tai jotain vastaiskuja joita voi tehdä vastustajan vuorolla ja vain tietyissä tarkoin rajatuissa tilanteissa. Ja toki nuo asiat ovat mainioita joissain peleissä, mutta ne kuitenkin pakottavat pelaajat keskittymään itse peliin, ei pelaamisen tapahtumaan tai peliseuraan. Azulista voi vain nauttia.
Joten älkööt peljätkö abstrakteja lautapelejä! Ja teemanhan näin abstraktiin peliin voi keksiä itse. Avaimen Punainen tiili soimaan ja tästä tulee… jonkinlainen peli. Tai sitten menee Turun Taidemuseon Rut Bryk -näyttelyyn, jonka jälkeen pääsee Azulissa leikkimään keramiikkataiteilijaa!
Olen Aku Suomalainen, 26-vuotias lauta- ja videopelien ystävä Suomen Pariisista, Trusta.
Pelin henki -blogi kertoo lautapelien hienoimmista mekaniikoista: pelaajien kokemuksista! Blogi on tarkoitettu sinulle, joka uutta lautapeliostosta pohtiessasi olet törmännyt vain internetin sääntökatsauslautapeliarvioihin. Blogissa kerrotaan, miksi peli x on hyvä, miksi peliä x kannattaa kokeilla ja miltä pelin pelaaminen tuntuu – ilman sääntöjargonia.
Myös sinä, joka olet miettinyt, onko olemassa muita lautapelejä kuin Monopoly ja Alias, tutustu esittelemiini peleihin ja totea tämän jälkeen "kas, onhan niitä" ja innostu harrastuksesta! Pelaan niin massiivisia sotapelejä kuin kevyitä seurapelejä, joten teksteissäni tulee olemaan sopivia pelejä moneen makuun.
Ja vielä sinä, joka pelaat vain videopelejä: lautapelit tarjoaa yhtä hienoja hienoja tarinoita ja nokkelia mekaniikkoja kuin videopelit, mutta lautapelikokemukset pitää jakaa kaverien kanssa. Hienoa eikö?